Minulla on nyt totisesti palkittu koira. Kävimme tänään Löppösen kanssa Oikeassa Näyttelyssä hakemassa mitalin, kunniakirjan ja muovikassin kunnianosoituksena kaverikoiratoiminnasta. Lolita käyttäytyi kuten hienoilla naisilla on tapana, sievisteli, keikisteli ja otti tilanteen rennosti. Vietimme jäähallissa useamman tunnin ennen h-hetkeä. Teinityttöjä nauratti, kun akkavilla leikki kuollutta katsomossa, vaikka ohitsemme valui useaan otteeseen räkäjojot sojottaen haukkuvia koiria.

Kaverikoirapalkinto tuntuu kaikkien näiden vuosien ja Lolitan kanssa tehdyn työn jälkeen oikeasti palkinnolta. Keväällä 2006 ajattelin, mihin soppaan olin lusikkani tunkenut, kun parivuotias koiraparka pakoili kaikkea, kimpoili pelosta ja raivosta nähdessään koiria ja arkaili ihmisiä. Jopa liikenne hirmustutti sitä. Itsepäisenä ihmisenä päätin, etten luovuta, ja koiran ehdoilla aloimme kulkea yhteistä polkua, sosiaalistua (oikeasti, me molemmat) ja oppia. Neljä vuotta myöhemmin kaverikoiraryhmämme yhteyshenkilö ihmetteli ensitapaamisella Lolitan taustoja eikä ottanut uskoakseen, että se oli joskus ollut pelokas takkupesä.

Seinää vasten vasemmalla kennelliiton diplomi, oikealla agility-ruusukkeet.

Minulla on maailman paras koira.

PS. Kunnianosoitusmuovikassissa oli sponsorin tarjoamia herkkuja. Lolita istui palkintojenjaossa suorilta kassin päälle reviiritietoisella mentaliteetilla.