Meitä kohtasi suru-uutinen pari päivää sitten, kun sain kuulla, että minulle läheinen pappapuudeli oli siirtynyt toukokuussa ajasta ikuisuuteen. Se oli koira, joka tutustutti minut villakoirien ja ylipäätään koirien maailmaan, ja vietin varhaisnuoruudessani sen kanssa useita aurinkoisia ja ihania päiviä. Se oli vahva koira, suurisydäminen ja pippurinen pikkukaveri. Toukokuussa se oli hiipunut pois sairastettuaan jo jonkin aikaa. Tapasin sen viimeksi keväällä ja jo silloin hyvästelin sen mielessäni. Emme ehtineet enää nähdä - todiste siitä, että jokainen päivä pitäisi elää kuin se olisi viimeinen.

Ilman Karoa minulla ei olisi Lolitaa tai Paavoa. Olen onnellinen siitä, että molemmat niistä ehtivät tavata suuren sankarin, jonka myötävaikutuksella sain ylipäätään luvan ottaa koiran ja antaa noille kahdelle tuhisijalle kodin.

Tunnen suurta surua, joka jatkunee vielä monet ajat. Hyvä ystävä on jatkanut matkaansa.

Kuulehan, nyt kerron sulle, mitä tänään kuuluu mulle.
Aika sairas olen nyt, vanha sekä väsynyt.
Kipeä on mulla tassu, sekä mullin mallin massu.
Pipi on myös pieni poski, jo eilen siihen kovin koski.
Lääkkeet eivät auta enää, nyrpistän nyt niille nenää.
Levätä mä tahdon vain, ja muistella mun muistojain.
Hyvän elämän mä elin, tietä omaa kuljeskelin.
Aina olen ollut vapaa, enkä vaihda sitä tapaa.
Niitylle tein lystit retket, vietin monet hauskat hetket.
Siellä nautin kesäpäivät, muistot parhaat sieltä jäivät.
Sinne tahdon vielä päästä, nauttimaan hetken kesäsäästä.
Jos jaksan, tutun reitin kuljen, ja viimein hiljaa silmät suljen.
Nurmen peittoon pehmeään, peitelkää mut lepäämään.
Uinun siellä unta syvää, kesää ikuista ja hyvää.
Siellä kukkii kissankellot, siniset on niityt, pellot.
Ei untani voi estää, vain ystävyys se yhä kestää.

(tuntematon)

Runossa heijastuu juuri se, mitä minulla ja Karolla oli. Hyvästi - nähdään, kun kesällä sataa.