©EH

Tasan ei käy onnen lahjat. Niinä vuosina, kun Loltsi oli itse oma laumansa, iloitsin sen terveydestä ja siitä, ettei elukkaa tarvinnut viedä lääkärille rokotuksia kummempia hakemaan. Kun Paavo tuli taloon, sitä piti laihduttaa, viedä hierontaan, vahtia sydäntä, selkää ja kurkkua... Viime kesänä siltä meni oletettavasti osittain toisen polven ristiside. Nyt se on saanut kahdesti kummallisen, epilepsiatyyppisen lihaskramppikohtauksen, ensin lokakuussa 2010 ja uudestaan tällä viikolla. Molemmat kestivät vain pari, kolme minuuttia ja Paavo reagoi niiden aikana nimeensä jne. Se toipui molemmilla kerroilla kohtauksista nopeasti. Edesmenneen Karo-hoitolaisen kanssa elettyihin epilepsiakohtauksiin verrattuna nämä olivat nopeasti ja "helposti" ohi.

Pahvipää söi samana iltana sapuskansa yhtä innolla kuin aina, innostui pelkästä ruoan r-kirjaimestakin niin, että ystäväni naapureillekin tuli varmasti selväksi, että meillä syötiin.

Silti pelottaa. Päässä pyörii vain huonoja vaihtoehtoja epilepsiasta välilevyongelmiin. Asian tonkiminen ja sairaiden koirien tapauskertomusten lukeminen ei auta asiaa, kun olen eläinlääkinnällisesti yhtä amatööri kuin kuka tahansa tavan tahvo, mutta en osaa lopettaakaan.

Syksyinen eläinlääkärikonsultaatio käski jäädä odottamaan mahdollista uusimista, ja vaikka minua epäilytti, odotin. Paffi pääsee ensi viikolla lääkäriin. Pk-seutulaistumisen etu on laadukkaimpaan mahdolliseen hoitoon pääsyn helppous, kun YES ja Aisti ovat molemmat lähellä ja käytettävissä ihan eri tavalla kuin kaakkoiselta susirajalta. Verikoetta ja varmaankin jonkinlaista läpivalaisua on odotettavissa. Paavo on onneksi oma itsensä eikä lainkaan tietoinen (ei se ainakaan ole mitään sanonut) omistajansa kaahotuksesta ja peloista. Epätietoisuus on ikävää, varsinkin kun vaiva voi olla ties mitä.