Älä anna meidän häiritä. Tee vain ruokaa.

Käytiin Imatralla paimentamassa kaverin puudelilaumaa, joten elin muutaman päivän viiden koiran seassa. Loltsin ja Paavon lisäksi kuvassa pällistelevä kolmikko on tuttu jo monen vuoden ajalta ja oli kiva vetää taas hetki lonkkaa kaupungissa, joka on minulle tuttu, mutta kukaan ei juuri tunne minua. :D Mitään kummallista emme tehneet, lähinnä vedimme asiaankuuluvasti lonkkaa ja makasimme kilpaa sohvalla paeten kuumuutta. Minussa oli jatkuvasti kiinni ainakin kolme koiraa, ruoka-aikoina yleensä kaikki. Paavon mielestä palvelu talossa oli erinomaista, sillä uusien kavereiden ruokakippo oli helposti löydettävissä (ja tyhjennettävissä...) ja lelulaatikostakin saattoi kaivella pätkän ydinluuta. Loltsi taas oli pakahtua ylpeydestä, kun se sai taas kytätä ohikulkijoita piha-aidalla.

Junamatkailu on muuten hauskaa. Tavattiin montamonta ihmistä, joiden mielestä Loltsi ja Patsu olivat pentuja ja tai ainakin nuoria koiria. Yhdenkin kommentoijan mielestä ikävuodet 7 ja 9 voisi kääntää suoraan kuukausiksi. Pakko se on myöntää, että en jaksa pingottaa natsikurin kanssa, joten noiden käytös on välillä hyvinkin pentumaista koheltamista. :D Hauskaa meillä ainakin on.

Tikkurilan asemalla meille myös kerrottiin, että Paavo ei näytä pesusieneltä! Erään alakouluikäisen pojan mielestä koiraani oli paiskattu huvittavalla nimellä, jonka johdosta isänsä keksi nimittää Paavoa Paavo Pesusieneksi. Poika totesi siihen, ettei se ole "Paavo Pesusieni, vaan Paavo Koira - eihän se edes näytä pesusieneltä!" No, hyvä tietää.

Kotimatkalla väsytti. Meidän laumassa aina joku vahtii unta, vaikka sitten itsekin nukahtamisen partaalla. <3

Mälsää.

Bzzzzzzzzzz! Kärpänen lensi sisään.

Ja kyllä, hyvästä yrityksestä palkittiin. :)

Näistä kahdesta on sukeutunut varsinaiset kaverukset Vantaalla:

(Meillä on myös lainakamera!)

Lenkillä:

Paavo seisoo vesilammikon reunalla. Se on syvä ja katkaisee polun, jatkaapa vielä molemmin puolin metsäänkin niin, ettei putkiaivo-Pate heti ymmärräkään, mistä pääsee yli. Se etsii ratkaisua ravailemalla ympäriinsä, on jo hämillään, kun eukko on ylittänyt jontkan. Pähkimisen tuloksena se kuitenkin löytää hataran jääsillan ja liukastelee sitä pitkin yli ja juoksee minut kiinni. Kaikkea tätä tyynenä seurannut Loltsi nousee vähän matkan päästä ylös istualtaan ja ylittää tulvan samaa siltaa pitkin tyynen rauhallisena.

Paavolla on idiopaattinen epilepsia. Verikokeet, selkäydinpunktio ja magneettikuvat olivat täysin normaalit (eli taisivat löytää aivotkin, vaikka toista pelkäsin). Lääkitystä ei tippunut, mutta Stesolid on varalla, jos kohtaus joskus iskisi ja pitkittyisi. Paten epi on alkanut villakoiran aidoksi epilepsiaksi poikkeuksellisen myöhään. Näillä nappuloilla nyt mennään. Pelkäsin aivokasvainta tai -sairautta, joten tämä oli melkein huojentava diagnoosi - jos nyt epilepsiasta voi niin sanoa. Isot kiitokset Yliopistollisen eläinsairaalan porukalle hellästä hoidosta. Olin itse paikassa ensimmäistä kertaa ja olin positiivisesti yllättynyt sen rauhallisuudesta ja henkilökunnan otteista. Tosin ehkä ei pitäisi verrata edes leikillään eläinsairaalaa kunnalliseen arvauskeskukseen tai ihmissairaalaan...

Paavo oli hämmentynyt, kun jätimme sen yksin nukahtamaan ja jälleennäkemisen hetkellä se olisi mielellään kiivennyt assarin sylistä omaani, mitä se ei käytännössä koskaan vapaaehtoisesti tee, vaikka onkin muuten aika kainaloinen. Onneksi se ei muuten näe takaraivoonsa, koska siellä on kalju kohta. :D Elukka onnistui säikyttämään minut kuvausiltana pahanpäiväisesti. Paavo alkoi kesken rapsutteluhetken itkeä sydäntäsärkevästi, niin, että äänestä taatusti kuulsi kaikki maailman hätä ja ikävä. Luulin jo, että kohta peikko meidät perii ja aloin melkein panikoida, kunnes tajusin, että olin antanut sille edellispäivän ruoan normaalia aikaisemmin MRI-kuvia edeltään syömiskiellon takia. Tokihan muuten Hyvin Nälkäiselle Pienelle Koiralle siinä ajassa ehti kasvaa normaalia ärsyttävämpi pienisuuri nälkä.

Epilepsiat sikseen. Loltsi sikaili. Yhden päivän aikana se säikytti chihuahua paran olemalla yli-innokas, kusi Paavon otsatukkaan ja päätti viedä kaverilta vielä purutikunkin. Homma tyssäsi siihen, kun huomasin, että puudelin poskista pullottava purupala oli tuplasti sen mittainen kuin se, joka pussista tuli ulos. Muutenkin Loltsi on ollut varsin vallaton, mutta sehän nyt on keväisin ihan tavanomaista.

Ensimmäinen tutkimusrupeama on nyt takana. Verikokeiden tulokset olivat normaalit kaikin puolin, joten menemme tiistaina takaisin ja Paavo pääsee aivojen MRI-kuviin. Lihaskunnossa ei ollut huomauttamista ja hermojen testauksessa ainut merkille pantava asia oli vasemman takajalan puutteellinen asentotunto. Meikäläisen kutina takajalkojen heikkoudesta ei ollut siis aivan tuulesta temmattu. Tarkempaa syytä tälle ei nyt toistaiseksi löydetty, mutta sekä neurologi että minä veikkasimme syyksi joko menneitä selkävaivoja tai vuosia sitten entisen omistajan hallussa käynyttä tälliä. Samaa takajalkaahan tutkittiin aikanaan myös Lappeenrannassa, mutta mitään huomionarvoista sieltä ei löytynyt.

Neurologisessa tutkimuksessa minun piti taluttaa Patea pitkin käytävää. Ensin meitä pyydettiin tekemään se mahdollisimman hitaasti. Kun löntystelin laiskasti poispäin eläinlääkäristä, avustajasta ja henkisestä tuesta, kuulin takaani eläinlääkärin sanovan: "onpa siinä virkeä koira." :D Pahvipää ei siis todellakaan ymmärtänyt, miten kävellään hitaasti, vaan oli mielestään jännimmällä seikkailulla ikinä! Muutenkin se käyttäytyi suhteellisen mallikelpoisesti, mitä nyt murahti muodon vuoksi avustajalle.

Osuin oikeaan siinä, mitä ell halusi Paavosta tutkia, mutten haluaisi olla toista kertaa oikeassa veikatessani kasvainta oireilun syyksi. Paavon ikä on korkea idiopaattisen epilepsian puhkeamista tarkastellen eikä sille ole ainakaan kahden vuoden sisällä käynyt mitään selkeää, mikä epin voisi laukaista. Ehdin jo päivän ajaksi rauhoittua, mutta levoton olo on hiljalleen palaillut takaisin ja jatkunee kätevästi tiistaihin... Silloin päästään taas askel eteenpäin.

Loltsi olikin pitkästä aikaa täysin yksin kotona. Kotiin palatessamme se innostui Paavon näkemisestä niin kovasti, että herrakoira suorastaan vaivaantui, varsinkin, kun akkavilla tunki itseään sen naamalle ja oli hyvin kiinnostunut verikokeen jälkeä peittävästä siteestä. Sen meuhkaamista on aina niin piristävä katsella. Äskeiselle yölenkille se olisi halunnut ottaa puruluunsa mukaan, mutta jätimme sen sitten kuitenkin kotiin... Lolitalle pitäisi ehkä omistaa oma postaus, kun blogi on pyörinyt niin kiinteästi Paavossa.