Tänään tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun maailman pontevin pikkuvilla muutti minun hoiviini. Paavo oli tuurikoira, johon äitini ei koskaan pitänyt suostua, mutta mokoma pikkuhurmuri kieputti koiravastaisimmankin keski-ikäisen villakiehkuroidensa lumoihin. Lopputulos on ylläolevassa kuvassa. Vuoden aikana Paavo on ollut laihiksella, ruvennut kaverikoiraksi, opiskellut temppuja, oppinut haukkumaan oravia ja käynyt hierottavana. Sillä on sisko ja yhdeksäntoista palloa, ruoka-aika kerran päivässä ja rapsutusten ja rakkauden määrä on rajaton. Sillä on myös kaksi "omaa" nojatuolia ja joskus öisin se kömpii minun viereeni nukkumaan. Kun köllöttelemme samassa sängyssä, köllöttelemme kerralla lähekkäin, sillä Paavo käpertyy tyynylleni.

Pate on reipas ja rohkea, mutta myös herkkä - tosin samalla tavalla kuin suomalainen mies: salaa ja vähän kerrallaan. Pienestä koostaan huolimatta sillä on vuoren kokoinen nälkä. Paavo tykkää katsella eläinohjelmia niitä kommentoiden. Sanalla sanoen olen vuodessa tutustunut varsinaiseen persoonaan! Kiitän ikuisesti herravillan entistä omistajaa, joka lempein sydämin luotti Paavon minulle. Se on maailman paras Paavo!